Kauppa käy kylässä, käy sinä kaupassa!

Kevät ja Pop-up Kyläkauppa tulivat Herttoniemeen melkein yhtä aikaa. Ulkona tarkenee jo ilman palttoota ja väki suuntaa askeleensa Erätorille, jossa edesmenneen kioski-posti-videovuokraamo-kombinaation tyhjilleen jääneessä liikehuoneistossa myydään nyt kahden päivän ajan lähi- ja luomutuotteita itähelsinkiläisille. Ja miksei länsihelsinkiläisillekin, jos vain uskaltautuvat matkaan idän ihmeitä ihastelemaan.

Kyläkaupan takana on kaupunkipeltohankkeella mainetta niittänyt Herttoniemen ruokaosuuskunta, jonka sopimustuottajat ovat täyttäneet myyntipöydät moninaisin herkuin. Makuasiamies osti rapean luomupatongin, muhkean salaatinkerän Lindrotin puutarhalta sekä mehevännäköisen naudan pyöröpaistin Luomu-Heikkilän tilalta. Valikoima on monipuolinen, vaikka puodin mainosjulisteissa muuta väitetään, ja laadukas se on vastaansanomattomasti. Tiskin takaa saa jugurttia, jäätelöä, maitoa, nakkeja, kanaa, possua, nautaa, tuorepastaa, yrttejä, vihanneksia, leipää ja jos vaikka jotakin.

Kyläkauppa on auki 28.-29.4. kello 10-17 Länsi-Herttoniemen Erätorilla. Paikalle pääsee mukavasti Metrolla ja – mikäli ei halua jaloitella – bussilla numero 81Siilitien suuntaan. Ja onhan siellä myynnissä myös Ziamarian erinomaista oliiviöljyä, jota älkää jättäkö ostamatta, jos paikalle asti vaivaudutte. Parempaan ei makuasiamies ole Suomessa törmännyt.

Advertisement

Ensi vuonna euroviinien etiketeistä voi jo löytyä luomumerkki

Viinin valmistus on ollut viimeisiä maatalouden alueita, johon EU ei ole saanut aikaiseksi luomusääntöjä. Mutta nyt uudet säännöt on sitten julkaistu EU:n virallisessa julkaisussa. Vuoden 2012 sadon viini saa vihdoin kantaa nimikettä luomuviini, ja luomumerkkiä voi käyttää eurooppalaisten viinien etiketteissä. Asian juhlistamiseksi makuasiamies poksauttaa korkin eurooppalaisesta vielä sertifioimattomasta luomumenetelmin valmistetusta kuohuviinistä jo ennen vappua!

Näihin päiviin Alkon hyllymerkinnät luomuviineistä on nimittäin jouduttu lätkimään pullojen alle sekalaisin perustein. Erityisen sekava tilanne on ollut Euroopan Unionin alueella tuotettujen viinen kohdalla, ja luomuviiniharrastaja on saanut tehdä salapoliisityötä selvittääkseen eri tuottajien todellisen ”luonnonmukaisuusasteen”. Luomua kun voi arvostaa monesta syystä, tärkeimpinä luonnon ja ympäristön hyvinvointi, terveysnäkökulma ja tuotannon eettisyys. Ja monen mielestä myös laatu.

Tähän asti pullon kyljessä on voinut kertoa vain, että viinit on tehty luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä. Toisaalta hyllyillä lymyää myös tekijöitä jotka tuottavat viininsä luomusäännöksiä tiukemmin periaattein, mutta eivät syystä tai toisesta sertifioi tuotettaan. Ennen uudistusta ainoa laajemmin käytössä oleva sertifikaatti, joka takaa koko valmistusprosessin luonnonmukaisuuden, on ollut biodynaaminen Demeter-merkki, ja edelleen se pysyy luomua tiukempana standardina.

Luomurypäleistä tehdyissä viineissä on periaatteessa voinut käyttää kaikkia EU:ssa viininteossa sallittuja apu- ja lisäaineita. Kun nyt myös viinin valmistusta aletaan valvoa, esimerkiksi sulfiitin sallittu määrä on uusissa luomusäännöissä säädetty tavanomaista viiniä pienemmäksi ja useiden lisäaineiden käyttö on kielletty kokonaan. Eurooppalaiset luomutuottajat ovat siten paremmin samalla viivalla uuden maailman tuottajien kanssa, ja ostaja saa luomua ostaessaan aidosti sitä mitä pullon sisällöstä luvataan.

POP UP! Luomukyläkauppa tulee Hertsikaan, tule sinäkin.

Huomio huomio. Seuraa tärkeä aatteellis-kaupallinen tiedoitus. 28.-29.4. kello 10-17 Länsi-Herttoniemen Erätorilla Helsingin kaupungissa on tarjonna ”huono valikoima hyviä tuotteita” Pop-up Kyläkaupassa. Ainakin mehuja, kalaa, hilloja, yrttejä, jauhoja, perunaa, pullaa, oliiviöljyä, vihanneksia, hunajaa ja leipää lupaavat järjestävät tahot, että on. Ja laatu on uskomaton. Kaikki tyynni luomua ja/tai lähiruokaa. Mitäpä muuta sitä ihminen tarvitsee edes? No luomuviiniä tietenkin, mutta sitä ei saa kyläkaupasta. Sitä saa nettikaupasta. Ja osoitehan on Hiihtomäentie 37. Kyläkaupan siis. Ennen siinä oli ”Rainen kiska”.

Satokausi alkaa kun maa sulaa – oi mahtava maa-artisokka

Makuasiamies kävi Aarilla. Aurinko paistoi ja kevät tuoksui. Oli ensimmäinen lämmin kevätpäivä Helsingissä. Lintujen kevätkonsertti kantautui Vanhankaupunginlahdelta ja läheisestä metsänreunasta. Palstoilla kävi kuhina, kun herttoniemeläiset mikroviljelijät kunnostivat plantaasejaan. Kaupunkiviljelijät näyttävät muuten vuosi vuodelta nuoremmilta ja trendikkäämmiltä. Ja mikäs siinä, oman ruokansa kasvattaminen sopii yhtä hyvin mummoille ja hipstereille. Ja satoa saa heti kun hanget ovat haihtuneet, ainakin mikäli palstalla pukkaa maa-artisokkaa.

Maa-artisokka on mahtava maanalainen makumöhkäle. Parilla talikon heilautuksella keltainen hulluinpäiväin muovikassi oli täyttynyt herkullisesta gourmetraaka-aineesta.  Englantilaiset puhuvat Jerusalemin artisokasta, vaikka mukula on oikeasti kotoisin Amerikan mantereelta. Erhe johtuu sen italiankielisestä nimestä girasole. Maa-artisokasta tulee maukkaita keittoja, kastikkeita, muhennoksia ja gratiineita, esimerkiksi. Maa-artisokan voi myös paistaa pannulla ohuina viipaleina voi-oliiviöljyseoksessa. Silloin se toimii loistavasti vaikka pihvin lisäkkeenä. Kasvin tiedetään muuten saapuneen Atlantin takaa Ranskaan vuonna 1613. Alkuun sitä käytettiin runsaasti varsinkin makeissa ruoissa. Melko nopeasti se levisi Suomeenkin, jossa sitä viljeltiin jo 1600-luvulla Elias Tillandzin kasviluettelon Catalogus Plantarumin (1673) mukaan. Peruna ja mahdollisesti myös maa-artisokan ilmavavoja aiheuttava inuliini jättivät sen kuitenkin viljelykasvina marginaaliin. 

Arti-soppa:

Hyvän keiton saa tehtyä näin: kuoritaan ja paloitellaan maa-artisokat, vaikkapa kilon verran ja perunoita noin kolmanneksen maa-artisokkien määrästä. Viipaloidaan yksi purjo ja pari valkosipulinkynttä (jos tykkää). Tiristetään aineksia kattilassa voissa tai öljyssä. Lisätään runsas litra vettä tai kanalientä, kasvisliemikin käy, lorautetaan sekaan noin lasillinen kuivaa valkoviiniä. Keitellään parikymmentä minuuttia ja ajetaan keitto sitten sauvasekoitttimella tasaiseksi. Tsekataan maku ja lisäillään tarpeen mukaan suolaa ja valkopippuria. Lopuksi lisätään purkillinen luomukermaa.

Keiton kanssa sopii tarjottavaksi hyvällä oliiviöljyllä jatkettu gremolata (hienoksi hakattuja yrttejä, suolaa, sitruunankuorta valkosipulia, saksanpähkinää tai muita pähkinöitä), jonka voi laittaa silmäksi keiton keskelle. Lasiin käy perinteisesti kuiva sherry tai sitten joku tyylikäs, ei kovin hapokas valkoviini jossa on mieluummin mineraalisuutta ja hieman makeutta, esimerkiksi Lindin Riesling tai luonnonhiivoilla tehty Chardonnay. Alkon hyllystä voisi sopia kyytipojaksi saman tuottajan Gewürztraminer, Meinklangin Gruener Veltliner, tai joku mukava kuohu.

Mitä vikaa on muovikorkissa?

Eipähän päällisin puolin mitään, ei varsinkaan korkkivikaa, joka vaivaa luonnonkorkilla suljettuja viinejä. Mutta, mutta… Makuasiamies hyväksyy korkkivian, vaikka se toisinaan aiheuttaa viininjanoiselle seurueelle kirvelevän pettymyksen. Synteettisten korkkien hinta voi nimittäin olla tuhat vuotta vanhan kulttuurin tuho, erään kissapedon sukupuutto ja Euroopan aavikoituminen. Muun muassa. Ja juuri nyt joku kriittisempi lukija saatta kohotella epäuskoisena kulmakarvojaan. 

Muovitulpat ja kierrekorkit ovat tulleet viinipulloihin, ja usein niiden käyttöä kuulee perusteltavan juuri ekologisuudella. Tosiasiallinen syy on kuitenkin hinta. Ne ovat tuottajalle yleensä halvempia kuin luonnonkorkki. Niinpä katseen kääntäminen korkkiin kertoo useasti myös viinin laadusta. Kalleimmissa viineissä on edelleen lähes poikkeuksetta luonnonkorkki. Siksi ”yhdestä korkista” tehty vähintään neljän sentin tappi viestii aina hyvästä viinistä, sillä parasta luonnonkorkkia käytetään pitkään säilytykseen sopivien viinien sulkijana. Halvempi luonnonkorkkivaihtoehto on puristekorkki, joka valmistetaan liimaamalla korkkirakeita yhteen. Korkkivian aiheuttamat kellariaromit ja viinin latistuminen vaivaavat useimmiten juuri puristekorkilla suljettuja pullotteita. Noin viisi prosenttia viinipuloista on enemmän tai vähemmän korkkivikaisia.

Yhtä kaikki, luonnonkorkki on ekologinen ja eettinen valinta, jonka soisi suomalaisten tekevän useammin. Nimittäin, vaikka maailmalla aito korkki on yhä yleisin tapa sulkea viinipullo, meillä kierrekorkki on jo ylivoimaisesti suosituin suljin. Alkon mukaan yli 70 % sen myymistä punaviineistä ja lähes 90 % valkoviineistä on suljettu kierrekorkilla. Kauhistus. Makuasiamies kehottaa nyt kaikkia suomalaisia häpeämään ja parantamaan tapansa, ja selittää seuraavaksi että miksi.

No siksi, että kun luonnonkorkin kysyntä vähenee, Portugalin ja Välimeren ikivanhat korkkitammimetsät voivat muuttua risukoiksi, pelloiksi ja tonttimaaksi. Samalla on vaarassa tuhoutua täysin ainutlaatuinen ekosysteemi uhanalaisine lajeineen, ja tuhansia vuosia vanha elinkeino.

Synteettisiin korkkeihin tarvitaan uusiutumattomia luonnonvaroja, kuten öljyä ja alumiinia, mutta luonnonkorkkia voidaan kerätä uudelleen ja uudelleen samasta puusta. Korkin leikkaaminen on käsityötä ja yksi ympäristöystävällisimmistä korjuumenetelmistä. Korkkitammi voi tuottaa satoa 250 vuotta, ja siitä saadaan satojatuhansia ekologisia pullonsulkijoita.

WWF kampanjoi korkkimetsien puolesta. Erityisesti Portugalin korkkitammimetsät ovat tärkeitä elinpaikkoja monille uhanalaisille eläimille, kuten espanjanilvekselle ja keisarikotkalle. Metsissä myös talvehtii runsaasti kurkia, jotka kärsivät hakkuista. Ja tietenkin korkkitammimetsät ovat elintärkeitä myös paikallisille ihmisille. Korkinkorjuu on kuulunut Välimeren maiden asukkaiden elämään ainakin tuhannen vuoden ajan. Korkkitammimetsien suojeluun liittyy oleellisesti se, että tuhatvuotinen korkinleikkauksen perinne jatkuu tulevaisuudessakin. Lisäksi, ilmastonmuutoksen jyllätessä korkkimetsät on suojavarustus. Ne suojaavat Atlantin rannikkoa eroosiolta ja sitä myöten koko eteläistä Eurooppaa aavikoitumiselta.

Vastuullinen viininlipittäjä valitsee siis mieluummin aidon korkin – ja pelastaa siinä sivussa metsät, kotkat, ilvekset, muuttolinnut, perhoset, Euroopan ja maapallon. Pidetään siis aito korkki pinnalla hyvillä viinivalinnoilla. Ne ovat muuten useimmiten vanhan maailman ja vähän pienempien tuottajien viinejä, joista todennäköisesti löytyy aito korkki.

Rüdiger Lind – saksalainen joka keksi luomuviinin

Rüdiger Lind  on viinintekijä viidennessätoista polvessa. Viime viikolla herra poikkesi Helsinkiin esittelemään – mitäpä muuta kuin viinitilansa tuoreimpia vuosikertoja. Makuasiamies oli tietenkin paikalla fanittamassa, kuuluuhan Rüdiger luomutuotannon pioneereihin. Alkon hyllyltä löytyvä Lindin Gewürztraminer on yksi pisimpään Suomessa myydyistä luomuviineistä, ja kuuluu myös makuasiamiehen suosikkeihin. Mutta nyt oli tarjolla aika paljon muutakin, peräti yhdeksän viiniä Lindin luomutilalta, joka sijaitsee Pfalzin viinialueella, Alsacen kyljessä lähellä Ranskan rajaa.

Luomuun tila siirtyi jo 80-luvulla ”ennen kuin koko asialle oli edes nimeä”. – Ensimmäiset vuodet ilman tuholaismyrkkyjä olivat hirveitä, menetimme kaksi kolmannesta sadosta, Lind kertoi. – Torjunta-aineet tekevät tuholaisista vastustuskykyisempiä, eikä niille ollut aluksi tarpeeksi luonnollisia vihollisia. – Mutta sitä ennen tilanne oli hirveä toisella tavalla. Sain torjunta-aineista iho-oireita, siksi päätin jättää pois kaiken ylimääräisen.

Vähitellen tilanne helpottui ja tila pääsi taas jaloilleen. Mutta paluuta tehoviljelyyn ei ollut. Sen sijaan Rüdiger ryhtyi aktiivisesti kehittämään luomuviljelymenetelmiä. Nyt luonnonkukat ja viherlannoitteeksi viljellyt kasvit rehottavat viiniköynnösten välillä ja antavat monille hyödyllisille hyönteisille hyvät elinmahdollisuudet. Tilalla viljellään monia rypälelajikkeita, kuten jo mainittua Gewürztramineria, Rieslingiä, Müller-Thurgauta, Weisser Burgunderia eli Pinot Blancia, Grauburgunderia eli Pinot Grigioa, Spätburgunderia eli Pinot Noiria sekä Dornfelderiä.

 Kokonaisuudessaan maisteltu sarja oli erittäin tyylikäs. ”Superluomua” suosivilla alkuviinintekijöillä lienee ollut innoittavaa vaikutusta myös Lindin kellarityöskentelyyn, sillä mukana oli kaksi villihiivoilla käytettyä uutuutta, valkoinen Chardonnay Wildhefe trocken Classic 2010 ja Cabernet Wildhefe 2008. Molemmissa tapauksissa luonnollinen käyminen toi varsin perinteisiin rypäleisiin uutta särmää ja persoonallisuutta. Villihiivaviinit nousivatkin makuasiamiehen suosikeiksi. Mutta kyllä ne muutkin hyviä olivat, esimerkiksi Pinot Gris 2010 rubensmaisessa rehevyydessään ja Pinot Blanc 2010 kesäperhosmaisessa herkkyydessään. Sarjan heikoin lenkki oli kenties Spätburgunder 2010, jonka tuoksu tosin oli upean parfyyminen, mustikkainen ja jalopuinen mutta maku jäi hivenen raa’an oloiseksi ja raudan sävyttämäksi. Nuortesta viinistä voi toki olettaa, että se muutaman vuoden kypsytyksellä vielä kehittyy. Suosittelen heille joilla on aikaa odottaa.

Kaiken kaikkiaan mainioita viinejä, melko keveitä ja melko hapokkaita mutta erittäin hyvärakenteisia. Maku on järjestään puhdas ja kestää pitkään. Runsas hedelmäisyys tuo kuiviinkin viineihin herkullista makeutta. Erittäin juotavia, mutta ennen kaikkea mainioita kumppaneita keväisille kasvis-, kala- ja grilliruoille. Vaikeaa, miltei mahdotonta, on kuvitella parempaa yhdistelmää kuin vuoden 2012 ensimmäinen lämmin kevätpäivä puutarhassa, lasissa Lindin Riesling Classic 2011 ja lautasella runsas salaatti jossa on melonia, viinirypäleitä, pähkinöitä ja ehkäpä myös paistettua luomukananrintaa.

Ja huom! Jos näiden viinien keralla haluaa kesäiltojaan viettää, niin kannattaa panna toimeksi. Ekowinen verkkokaupasta Lindin tilan tuotteita saa nimittäin tilata, mutta vain 22.4. saakka.

Musta kukko laulaa – Chianti Classico Badia a Coltibuono 2007

Pidättekö klassikoista? Makuasiamiehen mielestä tunnetuimpiin vanhan maailman viinityyleihin tutustuminen on erinomaisen suositeltava tapa paaluttaa yleissivistystä. Samalla oppii ymmärtämään paremmin myös viinimaailman uudistajia – niin hyvässä kuin pahassa. Toki niin sanottujen klassikoidenkin tuottajia on moneen lähtöön, ja monasti sattuu, että hyvän viinialueen maineella ratsastava bulkkijuoma tarjoaa vain kalpean aavistuksen niistä avuista, joilla mittava maine on aikojen kuluessa ansaittu. Tai sitten ”aluelisä” hilaa sinänsä rehdin arkiviinin hinnan katteettomiin korkeuksiin.

Chianti on tässäkin suhteessa klassinen tapaus. Viinityyli on saanut edustaa ja määritellä italialaista perusviiniä ihan kliseeksi asti. Tyypillinen Chianti kun on hapokkaan hedelmäinen ja kevyen tanniininen, hapankirsikkaisilla, mansikkaisilla, nahkaisilla ja rustiikkisilla aromeilla varustettu maataloustuote, jonka oikea paikka on ruokapöydässä. Ei siis mikään yksinäisen miehen meditaatioviini kuten eivät saapasmaan viinit yleensäkään ole. Viinin enogastronomisen position määritteli osuvasti Hannibal Lecter elokuvassa Uhrilampaat muistellessaan yhtä uhreistaan: söin hänen maksansa hyvän Chiantin kera. Makuasiamies puolestaan suosittelee vasikanmaksaa. Esimerkiksi Fegato alla veneziana, maksaa venetsialaiseen tapaan, suorastaan vaatii vierelleen lasillisen Chiantia.

Kaupassa Chianti Classicot tunnistaa pullojen kaulassa olevasta mustasta kukosta. Huonon turistichiantin tunnistaa lisäksi koripäällyteisestä, perinteistä fiascoa jäljitelevästä pullosta, joka sisältää yleensä hädin tuskin ikkunanpesunesteeksi kelpaavaa litkua. Mikäli olette muodostanut käsityksenne italialaisista viineistä sellaisen perusteella, suosittelemme korjaamaan tilanteen välittömästi laadukkaampaan eksemplaariin tutustumalla.

Viimeksi makuasiamiestä säväytti Chianti Classico Badia a Coltibuono 2007 DOCG jopa siinä määrin että sen elegantti olemus nostatti ihon kananlihalle. Mainittu ehdollinen refleksi on perua vuosien takaa makuasiamiehen ensimmäiseltä Rooman-matkalta, Campo dei Fiorin liepeillä sijaitsevan nimetttömän pikku hosterian pöydästä, kun paikan isäntä kaatoi lasiin tajuntaa laajentavan ja ihokarvat pystyyn nostavan makukokemuksen. Chiantia, tottakai. Kun refleksi toistuu, on ehdottomasti kysymys poikkeuksellisen hyvästä viinistä.

Badia a Coltibuono on tehnyt viinejä 1100-luvulta alkaen, joten perinteitä löytyy. Viimeiset 150 vuotta ollut Stucchi Pinettin perheen omistuksessa. Viinit viljellään ja valmistetaan luonnonmukaisin menetelmin. Tähän luomuviiniin käytetyt rypäleet on kerätty Monti Chiantin alueelta 25-35 vuotta vanhoista köynnöksistä. Viinin on käynyt luonnonhiivoilla ja sitä on kypsytetty ranskalaisessa tammiessa.

Badia a Coltibuono Riserva 2007 löytyy Alkon tilausvalikoimasta hintaan 28,70 €, mutta makuasiamiehen pullote on saman vuosikerran ”ei-riserva”, eli puolet lyhyemmällä tammikypsytyksellä tehty Classico. Sen hinta oli nettikaupassa 13,50 €.

Avattua – sisilialainen salarakas: COS Frappato 2010 IGT

Älkää hankkiko elämää, sillä elämässä voi käydä huonosti. Teidät hylätään, teille nauretaan, menetätte omaisuutenne, muututte vanhaksi ja katkeraksi. Hankkikaa sen sijaan hyvää viiniä. Viiniä juodessa voi kokea seikkailuja. Parhaimmillaan yllättäviä ja intohimoisia. Mies joka on maistanut tuhat ja yksi viiniä luulee maistaneensa jo kaiken, mutta erehtyy. Sillä kaikilla viineillä on luonteensa, mutta vain harvoin tulee vastaan viini jossa on jotakin todella merkittävän ainutlaatuista. Vielä vähemmän on viinejä, jotka panevat kysymään, että tältäkö rakastuminen maistuu? Voiko kesäromanssin todella panna pulloon? Voiko viini hymyillä kuin Audrey Tautou? Voiko se laulaa kuin Nancy Sinatra? Jos voi, COS Frappato 2010 IGT on juuri sellainen viini. Se on äärimmäisen feminiininen. Kevyt, herkkä ja moniulotteinen. Yhtä aikaa eteerinen ja aistillinen. Ensimmäinen vaikutelma syntyy väristä. Se on punaista. Vain punaista. Häkellyttävän heleän punaista. Toinen vaikutelma syntyy tuoksusta. Siinä on raikasta mansikkaa ja kevyttä mausteisuutta. Kesäyön unelmaa. Kolmas vaikutelma syntyy mausta. Se aukeaa kuin ensisuudelma elokuvissa, lupauksena enemmästä. Ja loppu onkin sitten riisutumista. Alastonuintia, kieriskelyä hiekkarannalla, haihtuvaa harhakuvitelmaa kesäromanssin kuolemattomuudesta. Elokuvasuositus: Ingmar Bergmanin Kesä Monican kanssa. Kirjasuositus: Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä.

Strawberries, cherries and an angel’s kiss in spring. Alkuperäisen Summer Winen on täytynyt olla Frappatoa. Sitäpaitsi, Nancynkin suku tulee Sisiliasta. 

Viiniä netistä – on se vaan niin nykyaikaa

Tiesittekö ihmiset, että viinien hankkiminen nettikaupasta on helppoa, edullista ja varsinkin laillista? Juuri äsken makuasiamiehen pihaan pysähtyi DHL:n keltainen paku tuodakseen laatikollisen italialaisten luomutuottajien viinejä Superiore.de-viinikaupan valikoimista. Pelkästään italialaisiin tuottajiin erikoistuneen putiikin sivusto on muuten nettikaupaksi esimerkillisen hyvin toteutettu. Viinien hakeminen ja selailu onnistuu helposti ja kuvaukset ynnä arvioinnit ovat relevantteja. Sivusto noteeraa tärkeimpien italialaisten viinioppaiden ja tärkeimpien viinigurujen, kuten Robert Parkerin arvioinnit. Niistä makuasiamies arvostaa erityisesti Italian sommelieriyhdistyksen Duemilavini-vuosikirjaa. Opus on puhelinluettelon paksuinen ja raamattupaperille painettu asiantunteva selonteko vuoden parhaista viineistä ja tuottajista. Duemilavinin ”neljä rypäletttä” on jo melkoisen varma takuu onnistuneesta verkko-ostoksesta, vaikka viini ei olisikaan entuudestaan tuttu.

Mitähän jännittävää laatikostamme löytyykään?

Kolme pulloa Rosso Piceno ”Vigna Piediprato” 2008 DOC:ia. ”Piediprato is an attractive, mid-weight red. Sweet red cherries, minerals flowers and spices come together nicely in the glass. A lovely vein of minerality confers energy and vitality on the finish, where tar, licorice and subtle French oak add further complexity. This is a fairly accessible Piediprato that should drink well right out of the gate.” Sanoo Robert Parker, ja Duemilavini jakaa pullotteelle reteät neljä viinirypälettä. Eikä pullolla ole hintaa kuin 7,95. Makuasiamies palaa astialle omine arvioineen, kunhan flinda on korkattu, mutta ilmassa leijuu vahva epäily siitä, että A-liikkeen hyllystä saa pitkään ja turhaan etsiä viiniä vastaavalla hinta-laatusuhteella. Varsinkin luomuviiniä!

Kaksi Chianti Classico DOCG 2007 Badia a Coltibuonoa, jolle kerrotaan olevan ominaista voimakas, kirkas rubiininpunainen väri. Metsämarjat ja iiris tasapainottavat pyöreää makua. Kohtalainen hapokkuus ja pehmeät tanniinit. Robert Parker jatkaa tästä sujuvasti englanniksi: ”The 2007 Chianti Classico is soft, pleasing and harmonious. The red fruit is ripe and expansive, but the wine has retained excellent freshness, all of which adds up to a very appealing bottle of Chianti Classico. The long, polished finish makes it hard to resist a second taste.” Ja hintaa tälle aarteelle kertyy peräti 15,50 euroa lesti.

Kolme pulloa Tenuta delle Terre Neren Etna Rosso DOC:ia. Jos uskomme kuvausta, viinillä on puhdas ja tyylikäs tuoksu jossa mausteisia ja kasviperäisiä aromeja ja tuoreita hedelmiä, kirsikkaa ja herukkaa. Kompleksinen, rikas ja erittäin maukas maku. Viipaloituja luumuja ja aavistus intialaisia mausteita ja seetriä. Vahva body, jossa sitkeät tanniinit ja hedelmäinen, puhdas loppu.

Lisäksi laatikosta paljastui kaksi Vigna Monteprandone 2008 Rossoa, kaksi sisilialaista COS Frappato Rossoa ja kaksi COS Pithos Rossoa. Pääsiäisestä uhkaa tulla antoisa.

Jäätävä jäätelöpäivä tänään – Ben & Jerry’s Free Cone Day

Kaksi puhuvaa lehmää viittoili makuasiamiehen jonon jatkoksi Espalla. Jäätävä tuuli ja räntäsade ei estänyt innokkaimpia ottamasta toistakin kierrosta ilmaista jäätelöä. Kyllä, tänään on ”maailmanlaajuinen” Ben & Jerry’s Free Cone Day. Vielä kuuteen saakka tänään saa legendaaristen hippiheppujen kioskeilta reilun kaupan jäätelöä ilmaiseksi niin paljon kuin jaksaa jonottaa. Ainakin Pohjois-Espalla sijaitsevan jätskibaarin edessä oleva jono oli yhden aikaan iltapäivällä lyhyt ja ripeästi etenevä. Ben & Jerry’s jäätelöhän on myös hyvää, sellaiseen amerikkalaiseen liian paljon kaikkea-tyyliin.

Virallinen mainosläppä kertoo näin:

Kaikki sai alkunsa yläasteen liikuntatunnilla vuonna 1966, jolloin Ben Cohen ja Jerry Greenfield tutustuivat. Vältellessään juoksuharjoituksia he huomasivat että heillä oli paljon samoja kiinnostuksen kohteita. Niistä suurimpana rakkaus ruokaan…

Vuosia myöhemmin, 1978, kun Ben oli jälleen kerran saanut potkut jostain hanttihommasta ja Jerry toistamiseen reputtanut lääkiksen pääsykokeissa, he päättivät perustaa yhteisen yrityksen. Koska syöminen oli molempien intohimo, jotenkin yrityksen tuli liittyä ruokaan. Ensin mietittiin bagel-leipomoa tai pizzeriaa, mutta näihin tarvittavat laitteet olivat kalliita. Sitäpaitsi pojat bongasivat lehdestä ilmoituksen vain 5 dollarin hintaisesta kirjekurssista, joka opettaisi heidät valmistamaan jäätelöä. Eipä aikaakaan kun he avasivat ensimmäisen jäätelöbaarinsa entisellä huoltoasemalla Burlingtonissa, Vermontin osavaltiossa.

Jäätelöbaari niitti nopeasti mainetta aidoista ja tuoreista raaka-aineista valmistetulla jäätelöllään, johon oli sekoitettu reilulla kädellä mitä mielikuvituksellisempia makupaloja. Benillä ei ollut juurikaan makuaistia, joten hän arvioi syömänsä ruuan ’suutuntumalla’ ja siksi jäätelön joukossa olevien sattumien piti olla SUURIA; näistä muodostuikin nopeasti Ben & Jerry’s –jäätelöiden tunnetuin ominaisuus. Vaikka kaverukset välillä ottivat yhteen tuotteita kehiteltäessä, molemmat olivat samaa mieltä siitä, että työnteon piti olla hauskaa. Jerry lanseerasikin sanonnan ”Jos se ei ole kivaa, sitä ei kannata tehdä”.