Aihearkisto: kaupunkiviljely

Satokausi alkaa kun maa sulaa – oi mahtava maa-artisokka

Makuasiamies kävi Aarilla. Aurinko paistoi ja kevät tuoksui. Oli ensimmäinen lämmin kevätpäivä Helsingissä. Lintujen kevätkonsertti kantautui Vanhankaupunginlahdelta ja läheisestä metsänreunasta. Palstoilla kävi kuhina, kun herttoniemeläiset mikroviljelijät kunnostivat plantaasejaan. Kaupunkiviljelijät näyttävät muuten vuosi vuodelta nuoremmilta ja trendikkäämmiltä. Ja mikäs siinä, oman ruokansa kasvattaminen sopii yhtä hyvin mummoille ja hipstereille. Ja satoa saa heti kun hanget ovat haihtuneet, ainakin mikäli palstalla pukkaa maa-artisokkaa.

Maa-artisokka on mahtava maanalainen makumöhkäle. Parilla talikon heilautuksella keltainen hulluinpäiväin muovikassi oli täyttynyt herkullisesta gourmetraaka-aineesta.  Englantilaiset puhuvat Jerusalemin artisokasta, vaikka mukula on oikeasti kotoisin Amerikan mantereelta. Erhe johtuu sen italiankielisestä nimestä girasole. Maa-artisokasta tulee maukkaita keittoja, kastikkeita, muhennoksia ja gratiineita, esimerkiksi. Maa-artisokan voi myös paistaa pannulla ohuina viipaleina voi-oliiviöljyseoksessa. Silloin se toimii loistavasti vaikka pihvin lisäkkeenä. Kasvin tiedetään muuten saapuneen Atlantin takaa Ranskaan vuonna 1613. Alkuun sitä käytettiin runsaasti varsinkin makeissa ruoissa. Melko nopeasti se levisi Suomeenkin, jossa sitä viljeltiin jo 1600-luvulla Elias Tillandzin kasviluettelon Catalogus Plantarumin (1673) mukaan. Peruna ja mahdollisesti myös maa-artisokan ilmavavoja aiheuttava inuliini jättivät sen kuitenkin viljelykasvina marginaaliin. 

Arti-soppa:

Hyvän keiton saa tehtyä näin: kuoritaan ja paloitellaan maa-artisokat, vaikkapa kilon verran ja perunoita noin kolmanneksen maa-artisokkien määrästä. Viipaloidaan yksi purjo ja pari valkosipulinkynttä (jos tykkää). Tiristetään aineksia kattilassa voissa tai öljyssä. Lisätään runsas litra vettä tai kanalientä, kasvisliemikin käy, lorautetaan sekaan noin lasillinen kuivaa valkoviiniä. Keitellään parikymmentä minuuttia ja ajetaan keitto sitten sauvasekoitttimella tasaiseksi. Tsekataan maku ja lisäillään tarpeen mukaan suolaa ja valkopippuria. Lopuksi lisätään purkillinen luomukermaa.

Keiton kanssa sopii tarjottavaksi hyvällä oliiviöljyllä jatkettu gremolata (hienoksi hakattuja yrttejä, suolaa, sitruunankuorta valkosipulia, saksanpähkinää tai muita pähkinöitä), jonka voi laittaa silmäksi keiton keskelle. Lasiin käy perinteisesti kuiva sherry tai sitten joku tyylikäs, ei kovin hapokas valkoviini jossa on mieluummin mineraalisuutta ja hieman makeutta, esimerkiksi Lindin Riesling tai luonnonhiivoilla tehty Chardonnay. Alkon hyllystä voisi sopia kyytipojaksi saman tuottajan Gewürztraminer, Meinklangin Gruener Veltliner, tai joku mukava kuohu.

3 kommenttia

Kategoria(t): kaupunkiviljely, Lähiruoka, Ruoka

Maa on voimaa

Nyt on maaliskuu ja aika panna siemenet itämään. Villirucolaa, tomaattia, chiliä, laventelia ja mansikkaa näin alkajaisiksi. Vanha kiinalainen viisaus nimittäin väittää, ettei mikään ole tärkeää, paitsi puutarhanhoito, eikä sekään niin kovin tärkeää. Roomalainen sota- ja meripäällikkö Pompeius taas tokaisi, että navigare necesse est, vivere non est necesse – merenkulku on välttämätöntä, eläminen ei. Meitä on maa- ja meri-ihmisiä. Makuasiamies puolestaan yrittää omassa elämässään yhdistää nämä kaksi maailman tärkeintä asiaa, purjehduksen ja puutarhanhoidon.

Tehtävä on haastava, sillä kumpaakaan ei voi harrastaa talvella, paitsi mielikuvaharjoitteiden ja suunnitelmien laadinnan tasolla. Kevät on intensiivinen rupeama sekä purjehtijalle että puutarhurille. Silloin pannaan kuntoon maa ja vene. Kesällä pitäisi sitten ehtiä neljäksi viikoksi ja mahdollisimman moneksi viikonlopuksi merelle. Mutta puutarhakin vaatii osansa, mikäli mielii syksyllä nauttia oman aarin sadosta. Ja mieliihän sitä, sillä mikään ei ole niin maukasta ja mielihyvää tuottavaa kuin omalta palstalta tuoreena pöytään nostettu peruna. Tai papu. Tai purjo. Tai maa-artisokka. Tai kurpitsa. Esimerkiksi.

Maan muokkaaminen on terapeuttista, kaikkine kuopimisineen ja kitkemisineen. Mutta purjehdus kutsuu ja pakottaa järjestämään puutarhan niin, että se tulee mahdollisimman hyvin toimeen itsekseen. Laiskojen ja veneilevien viljelijöiden pelastus on kateviljely, jonka ilosanomaa makuasiamies on päässyt kuulemaan Hyötykasviyhdistyksen järjestämällä kurssilla. Yhdistys tekee muuten huomattavan arvokasta työtä vaaliessan vanhoja suomalaisia viljelylajikkeita ja jakaessan tietoa luonnonmukaisista viljelymenetelmistä. Kateviljely on menetelmä, jossa maata ei muokata, vaan kasvien juurelle leviteään esimerkiksi heinää tai kasvien lehtiä. Kateaineet estävät rikkaruohoja kasvamasta, kompostoituvat ja vapauttavat lämpöä. Ne houkuttelevat kastematoja ja hyödyllisiä eliöitä parantamaan maata kasvien juurakoissa.

Kateviljelijälle veneen omistamisesta on ollut jopa hyötyä, kun ravinteikasta ja katteeksi hyvin sopivaa rakkolevää on voinut noutaa säkkikaupalla meren rannoilta palstalle. Niin ikään sekaviljely, jossa toisistaan hyötyvät tai sellaiset kasvit jotka eivät kilpaile keskenään pyritään sijoittamaan samaan penkkiin, helpottaa purjehtijapuutarhurin elämää. Kolmas keino on valita mahdollisimman paljon myöhään kypsyviä lajikkeita niin, että sadonkorjuun huippusesonki menee yli elokuun puolivälin.

Suunnittelemalla siis selviää, mutta ei puutarhanhoito silti ole ruusuilla tanssimista. Kateviljely kyllä muokkaa maata paremmaksi, mutta hitaasti, vuosi vuodelta, ja ensimmäisinä vuosina voi sato jäädä surkeaksi. Makuasiamieskin on nostanut pikkurillin mittaisia porkkanoita ja kovia, golfpallon kokoisia palsternakkoja. Ja sitä muhevaa multaista maata, jossa kastemadot telmivät, uhkaa myyrien kavala myyräntyö. Erilaisia öttiäisiä vastaan on taisteltava nokkosuutteella ja torjuntakasveja istuttamalla. Mutta mitäpä ihminen ei ruokansa eteen tekisi.

Muuten, se Pompeiuksen tokaisu josta tuossa alussa oli puhe, on peräisin huhtikuulta 56 eaa, kun hänen laivansa oli viljalastissa matkalla Afrikan rannikolta Roomaan. Merimiehet pelkäsivät myrskyä, mutta kapteenin mielestä tärkeät asiat on hoidettava vaikka oman henkensä uhalla. Ruuasta oli siis kysymys lopulta tässäkin asiassa. Synteesinä voisi siis todeta, että mikään ei ole kovin tärkeää paitsi ruoka, jos mielii pysyä elossa. Ja viini sen keralle, jos haluaa myös vähän nauttia elämästä.

2 kommenttia

Kategoria(t): kaupunkiviljely, Lähiruoka, purjehdus, Ruoka